Tän blogin kirjoittaminen on todella vauhdittanut mun toipumista. Vasta kun kirjoitin (in)validaatiosta ja itse(in)validaatiosta niin tajusin että tämän takia minä olen sairastunut. Isän takia. Menin ihan lukkoon sen jälkeen kun kirjoitin edellisen tekstin. Yhtäkkiä minun edessäni olikin se asia jota olin vuosia etsinyt. Syy. Ja syy olikin jotain ihan muuta kun olin odottanut.
En osannut suhtautua asiaan. Itkin. Ja mietin että mitä nyt. En osannut puhua asiasta. Mulla oli karmee olo isän puolesta, on edelleen. Koska isä rakastaa mua yli kaiken eikä ikinä olis halunnu mulle pahaa. Ja en voi koskaan tästä hänelle kertoa, hän ei koskaan antaisi asiaa itselleen anteeksi. Mutta sain puhuttua asiasta ystäville, terapeutille ja äidille. Ja kaikki tämä laukaisi minussa hyvin voimakkaan kaaospuolen esille. Olen käyttänyt päihteitä, ollut impulsiivinen, en ole välittänyt mistään mitään. Olen käyttäytynyt kuin teini. Olen jättänyt asiat hoitamatta. Ja paljon, paljon muuta. Ja nyt olen hukassa kuin pikkulapsi. En tiedä miten edetä. Toisaalta olen kamalan innostunut siitä että syy on selvinnyt ja toipuminen voi ihan oikeesti alkaa. Toisaalta pelottaa ihan kamalasti ja tekisi vain mieli painaa kaasu pohjassa niin ettei tarvitsisi ajatella mitään. Ja selvästi myös testailen ihmisiä jotka ovat lähelläni.
Mutta kyl mun mieli yrittää tätä kaikkea sulattaa. Näen unta joissa isä huutaa ja haukkuu mua. Purskahtelen itkuun ihan pikku jutuista. Ja olen TODELLA ahdistunut.
Tässä taitaa olla tää tilanne. Sekä syy sille miksei ole tullut uusia tekstejä. Nyt alan katselemaan DKT-kansiota ja miettimään mikä taito auttaisi tällä hetkellä eniten.
-Uutta matskua suunnittelemaan jäävä Elli the Epävakaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti