Itse(in)validaatio

Eli validaatio lyhyesti:

-Validaatio on ymmärryksen, hyväksynnän ja kokemuksen oikeutuksen viestittämistä

Validaatio ei ole:

-samaa mieltä olemista (välttämättä)

-pitämistä

-lohdutusta

-näennäistä yhteisymmärystä konfliktien välttämiseksi

Ja miksi validoidaan? Esimerkkinä lyhyt esimerkki tutkimuksesta (ei oo lähdettä tiedossa tms). Matematiikan opiskelijoille oli annettu kamalan vaikeita tehtäviä. Puolia validoitiin (kannustettiin, ym.), puolia invalidoitiin: "Et sinä noita kuitenkaan osaa". Ahdistuksen määrä lieveni huomattavasti nopeammin niillä joita validoidiin. Tämän varmaan kaikki ymmrätää. Ja ehkä sitä voisi myös miettiä ensi kerralla ennen kuin arvostelee esim ystävää.

"Invalidoivan ympäristön seuraukset:

-oppinut ohittamaan omat tunteensa ja tarpeensa perusteettomina eli omatoiminen itseinvalidaatio

-tunteita ei voi tunnistaa eikä säädellä jos epäilee niitä

-tarpeita ei voi ilmaista muille täsmällisesti jos kyseenalaistaa ne"

No siinä se epävakauden ydin mun mielestä on. MUN epävakauden siis.

Mut asiaan: Itsevalidaatio

"Itsevalidaatioksi kutsutaan omien tunteiden, ajatusten ja toiminnan oikeellisuuden hyväksymistä ilman tuomitsevuutta".

Kuulostaa oudolle. On paljon yleisempää/totuttua tehdä päinvastoin. Mä koen et itseinvalidaatio on asia jonka kans saan tehdä vielä pitkään töitä. Tulee niin automaattisesti mielen ensimmäisenä: "ei noin saa sanoo, ei noin saa ajatella, hyi, miten mä tollasta tein, .." Loputon lista. DKT:ssa puhutaan paljon siitä kuinka omat tunteet ovat tärkeitä ja minulla on oikeus jokaiseen minun tunteeseen. Mut toi onki helpommin sanottu kuin tehty. 

Mun piti hetkeks jättää tää aihe koska mua alkoi ahdistaa niin paljon. Mutta nyt jatkuu. Mun päähän on jäänyt pienestä asti ääni, joka koko ajan kertoo mulle miten huono mä oon, miten mä en osaa tehdä mitään oikein, kuinka laiska mä oon, ja miksi en oo niinkuin muutkin. Se on mun isän ääni. Tästä on tosi raskasta kirjoittaa koska niinkuin kerroin, tää kertoo mun isästä vaan toisen puolen. Mä koen itseni koko ajan huonoks. Tai useimmiten. Ensimmäinen kahden vuoden psykoterapia jakso auttoi asiaa jonkin verran. Mä otan edelleen tosi raskaasti kaiken mitä hän sanoo: "Miten sinä TAAS onnistuit riitelemään töissä? Miten sä TAAS oot sieltä pois? Yritä nyt tämä työ hoitaa kunnolla." Jos nämä asiat vaikuttavat edelleen näin voimakkaasti, voin kuvitella miten pahalta ja kamalalta ne on pienestä tytöstä tuntunut. Ja kaikki jää mun alitajuntaan ja soimaa mua kaiken aikaa. Sit mussa on se puoli joka tekee mitä haluaa, pitää itseään hyvänä, ym. Mutta sitä kaikkee varjostaa ehkä kuitenkin toi negatiivinen puoli. Tää on siis mun itseinvalidaatioo. Mä en osaa hyväksyä mun tunteita, ajatuksia ja tekoja. Vaan tuomitsen ne. Mun pitää alkaa pikku hiljaa lähtee eteenpäin. Kannustaa itseäni, olla ns armollinen itselleni. Antaa tunteille ja ajatuksille lupa tulla ilman syyllisyyttä. Tämä on asia jonka vain minä voin korjata. Siinä on apuna yksilöterapia. 

Tässä Ellin näkemys itse(in)validaatiosta. Näköjään raskain ja vaikein aihe tähän mennessä. Koska olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtää kuinka mun kasvuympäristö on isäni takia ollut invalidoiva. On vaikeaa myöntää tämä itselleen koska minulla on todella hyvä isä. Mutta nyt kun tiedän ongelman niin on etsittävä työkalut joilla voin asian muuttaa.

-Elli (edelleen) Epävakaa (epavakaaelli@gmail.com)